Taas palaan tänne kirjoittamaaan ja purkamaan tuntemuksia. Tänään kun lumi hiljaa tippuu sinertävään metsään ja askeleet vaipuu pehmeinä maahan, tuntuu loputtoman tyhjältä tulla pimeään kotiin, yksin, ilman tietoa ilon pilkahduksista elämään...

Viimeinen viikko on ollut kaikista pahin, ikinä.
Inhoan naamakirjaa, miksi tulinkaan sinne ilmoittautuneeksi?

Onhan se kiva kun kuulee vanhoista ystävistä ja mitä heille kuuluu, mutta joka kerta joutuu kohtaamaan sen tosiasian ettei meillä ole lapsia. Ei, ei ole tullut perheenlisäystä, ei en ole laittanut kuvia vauveleistani facebookkiin... ei, en ole raskaana... Ja kuinka sitä toivoisikaan voivansa kertoa muita kuulumisia kuin mitä on kerrottavana! Tuntuu että täytyy lyödä kyselijöitä päin naamaa omilla urasuunnitelmilla ja saavutuksilla jotka kuitenkin tuntuu niin toisarvosilta, sijaistoiminnalta.
Joka päivä, joka ikinen hetki on ikäänkuin maalattu mustalla taustalla. Kaikki pyrkimykset täyttää arki niin kiireiseksi ettei ehdi ajatella kipeintä asiaa, tehdään tyhjäksi kun naamakirjasta pullahtaa iloisia kuvia äideistä ja vauvoista. Oon koittanut tosissani hukuttauta töihin ja urheiluun, lähinnä sillä seurauksella että alkaa tulla ylirasituksen oireita. Pitäisi löysätä tahtia, mutta silloin alkaa ahdistus pukkaamaan päälle.

Miehen kanssa puhuttiin viime viikolla ja hän suostuu nyt vihdoin menemään testaukseen. Meidän hoitojen alku on ollut siitä kiinni. Mulla edelleen hyvin epäsäännöllinen kierto ja lisäks on tullut kovia alavatsakipuja, epäilen että endometrioosia...
Aiemmin on aina tuntunut NIIN paljon paremmalta sen jälkeen kun on käynyt klinikassa. Lääkäri tekee aina jonkun selvän suunnitelman jonka mukaan mennään! Ja on helpompi "odottaa ja toivoa".

Oon alkanu taas kuunnella Apulantaa. Niillä on niin hyvä saundi ja sanoitukset.
Käytin yhden kokonaisen työpävän (!) etsimällä netistä niiden ja donkkareiden yhteislevyä Viva Las Torremolinos 2000 EP, jos ois voinu ladata biisejä kuten Pääkallokiitäjä.  En löytänyt.