No, vuoto runsastui ja nyt alkoi kunnon kivut...
Tuli surullinen olo, mieskin oli tosi pahoillaan.

Ei auta, huomenna soitan klinikalle ja varaan ajan siihen SSG tutkimukseen, se pitäisi ajoittua ensi viikolle. Vähän mietityttää mitä sanon töissä syyksi...

Sitten mennään tuloksesta riippuen vaan eteenpäin, inseminaatio tai IVF!
Jotenkin silti sisimmässä uskon että tulisimme luomunakin raskaaksi joskus... mun epäsäännöllisellä ovuloimisella ja hieman heikoilla simpoilla se voisi vain kestää IKUISUUDEN. Emmekä halua enää odottaa! 1.5v on annettu luonnolle mahdollisuus, ja eihän inseminaatio oikeastaan ole kuin pientä "auttamista", ajoitetaan ovulaatio ja viedään simpat vähän lähemmäksi kohdetta.

Lueskelin netistä että inseminaation onnistumis prosentti on 10-20%, eipä ole hääppönen!
Eli ei kannata ainakaan tähän ensimmäiseen ladata suuria odotuksia.
IVF:ssä oli hieman paremmat prosentit, jopa (?) 35%

Mietintää ja sopeutumista, kokoajan jomottava alavatsa muistuttaa epäonnistumisesta.
Miksei meillä olisi voinut onnistua...? Miksen ole jo tullut raskaaksi, minkä takia meidän täytyy aloittaa hoidot.... Elämä ei ole reilua!

Nostan kyllä hattua kaikille kanssasisarille, miten monet ovat joutuneet käymään läpi epäonnistuneita hoitoja, keskenmenoja, kehityshäiriöitä....Ja silti jotenkin selvinneet niistä, yrittämään uutta raskautta ja takaisin elämään...elämä ei tosiaan ole reilua! Ihan "tavallistenkin" vaikeuksien: työpaineiden, kiireiden, asuntovelkojen keskellä joutuu osa meistä käymään läpi tällaisia "todellisia" vaikeuksia ja kriisejä...ja miksi usein tuntuu että aina ne, jotka on niitä ahkeria, tunnollisia, mukavia ja varmasti hyviä äitejä ja isejä, joutuu tähän suohon...

Ehkä tästä noustaan, vahvempina ja "lapsellisina", ja vaikka taka-alalla väijyy ajatus
    "entä jos me ei koskaan...?"

en aio antaa sille vielä jalansijaa!!!