On mennyt vaput ja äitienpäivätkin, on ollut kirjoittelu vähissä.
Ei ole oikein ollut mitään kirjoitettavaa, lisäksi oon yrittänyt olla ajattelematta koko asiaa, senverran kun sitä nyt ylipäänsä voi... Ovista oon tikuttanu ja sen bongannutkin, tosin vasta KP 21, mutta kuiteskin.

Välillä ahdistaa oikein kovasti, terapiana olen käyttänyt työntekoa ja puutarhanhoitoa. Vaikeimpia on hetket kun tajuaa miten muut menee elämässä eteenpäin, itse junnaa tasan samassa tilanteessa kun 2 vuotta sitten. Osittain helpottavaa on, kun tietää että nyt on pakostakin ainakin syksyyn aikalisä hoitojen aloittamisen suhteen. En pääsisi töistä millään hoitoihin kesken päivän, ja ollaan sovittu että katsotaan sitten syksyllä. Epätoivon hetkellä ajattelin että jos kesälomalla sittenkin aloittaisi jo... mutta tietenkin klinikalla on myös kesätauko silloin.
Oikeastaan kesäkuussa tulee vasta vuosi täyteen siitä kun mulla edes jonkinlainen kierto käynnistyi, joten "lievästi" laiskoilla simpoilla ei ole loppujen lopuksi kovin montaa mahista vielä edes annettu.

Ja kuitenkin joka kierrossa se toivo herää (ja sammuu), että voisimme saada vielä ilman hoitoja lapsen. Että ehkä jo ensi helmikuussa... Ja toisaalta: jos emme ilman hoitoja saa lasta, ei siinä sitten puoli vuotta enää mitään merkitse. Tai muutenkaan, aika on vähän jo menettänyt merkitystään tässä projektissa. Sitä ikäänkun alistuu ajan kulumiseen, kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Odotusarvona on  se että olemme jatkossa edelleenkin ensisijaisesti kahden, ja "plussa" olisi todellakin pelkkää "plussaa", varsinkin luomuna. Oikeastaanhan elämä on ihan mukavaa näin kahden, saa tehdä niitä omia juttuja, töitä niin paljon kun sielu sietää ja loput ajasta kuopia pihamaata ja laittaa kotia.

Huvittavia tilanteita...töissä kun toiset välillä esittelee kuvia lapsistaan..mä näytin nyt kuvia meidän kukkivasta kirsikkapuusta...