Tosiaan, rapukauttahan on vielä jäljellä, ainakin tän kierron verran.

Jotenkin on todella pessimistinen, jo vähän luovuttanut olo tän projektin suhteen. Oon alkanu yhä enemmän pohtimaan, josko on tarkoitettu ettei meille tule lapsia. Oon katsellut maailmaa jo jonkin aikaa "lapsettoman" ihmisen silmin, ja ajatellut meitä kaksihenkisenä perheenä.

Mies on nyt alkanut vauvakuumeilemaan ja potemaan lapsettomuutta...2 vuotta tartti kypsymisaikaa, on ns. hitaasti kypsyvää tyyppiä, myös tässä asiassa. On todennut useaan otteeseen että haluaisi että meillekin tulisi vauva, ja oon tunnistanut samoja tunteita kun itsellä pahimmillaan oli n.vuosi sitten. Esim. kavereiden raskausuutisiin Mies aiemmin suhtautui iloisesti tai neutraalisti, nyt niihin liittyy selvästi surua ja kateutta, ja hän ihmettelee kun kaikki muut vaan saa vauvoja.... ja että hänkin haluaisi vauvan jne. Jotenkin aivan sydäntäsärkevää toi Miehen lapsettomuussuru... Itse on sitä potenut ja pähkäillyt jo niin pitkään, myös ammatin puolesta tiedän itse lapsettomuudesta, syistä ja hoidoista selvästi enemmän, että tavallaan alan jo sopeutua tähän tilanteeseen. Jopa niin että mulla tuntuu vaikealta aloittaa hoitoja, myös työn puolesta, mutta Mies alkaa jo vähän hoputtaa.  Tää on toisaalta kokoajan venyny tää projekti, pääosin siksi ettei meidän lapsettomuudelle ole löytynyt kunnon syytä.

Ovista täytyis alkaa taas bongailemaan, ja myös petipuuhille varata aikaa kalenterista.

Tää projekti tuntuu supermaratonilta!