Takana taas yksi päivä, viikonloppu, viikko... Odotan vaan että aika kuluisi. Että jakaisi tehdä töitä päivästä toiseen, hoitaa arki-asiat ja selvitä ensi vuoteen. Aika tuntuu kuitenkin pysähtyneeltä. Näitä samoja juttuja teen, samoja askareita, vuodesta toiseen. Tuntuu että ollaan oltu tässä tilanteessa jo NIIN kauan kun muistan.  2v 2kk ollaan odotettu, toivottu ihmettä. Että jotain tapahtuisi.  Ja kokoajan muu maailma menee eteenpäin. Elinpiiri supistuu sitämukaa kun ystävät hankkii lapsia, jo toista kierrosta, jäädään kokoajan kauemmaksi ulkopuolelle. Tilanne masentaa, lamauttaa, vie energian ja iloisuuden. Vetäydyn, käperryn kuoreeni, muutun araksi ja pelokkaaksi, epävarmaksi.
En halua tavata tuttuja tai vieraita. Jokaisessa kohtaamisessa pelkään seuraavaa raskausuutista kuin ruoskaniskua, selkä valmiiksi paljaana ja haavoilla. Jokainen seuraava isku tekee aina entistä kipeämpää ja arvet paranee hitaammin.  Lapsettomuus on jättänyt muhun parantumattomat jäljet.

Ajoittain vatsaa nippailee ja pelkään että kysta ei ole pienentynyt, pahimmassa tapauksessa se siirtää taas hoitoja eteenpäin.
Huomenna seuraava HCG kontrolli, toivotaan että on laskenut.

Tuli vähän valitusteksti. Olo on kuitenkin pääosin positiivinen, odottava. Kyllä mä uskon että me saadaan vielä lapsi. Ehkä jo ensi vuonna....!??
Voi kun tulis jo tammikuu!!!