Viikko vierähti lomaillessa, teki kyllä hyvää!!! Vasta parin päivän jälkeen pääsi ensimmäisen kerran kunnolla rentoutumaan, niin ylikierroksille olin itseni vetänyt. Ahdistuskin lievittyi, ja pääsi ihanasti irti arjesta ja työstä. Jopa niin hyvin, että pelkkä kotiin palaaminen sai ahdistuksen palaamaan, ja itketti kun ois halunnut vaan jäädä lomailemaan...

Oli myös ihanaa, kun ei tarvinnut huolehtia kiertopäivistä, ovistuntemuksista, yrityksestä jne. Popsin vaan pillereitä, joista ei ole edes tullut sivuoireita!

Vähän jännitin ennen tän päivän ultraa, että onkohan se limakalvo nyt paksuuntunut tarpeeksi/liian paljon, ja miltä munasarjat näyttää. Onneksi turhaan!

Kaikki näyttää olevan kunnossa PAS nro I:stä varten ja sikäli mikäli yksi alkio pakkasesta selviää, siirto on torstaina.

Todella rankalta tuntuu ajatuskin piinapäivistä ja varsinkin toiveilusta ja tulevasta testipäivästä.... henkinen vuoristorata pelottaa, mutta ehkä pienet ylämäet onkin jo tarpeen. Tuntuu että alamäkeä on riittänyt jo niin pitkään. Silti vasta nyt kunnolla ymmärrän kanssasisarien tuntemuksia ja ajatuksia siitä, miten pelottavalta hoitoon lähteminen tuntuu... Kun voimia ei ole jäljellä ajatella sitä positiivista lopputulosta, kun ei vaan jaksa toivoa, ja epäonnistumisen pelko käy voimavaroihin nähden liian suureksi. Aiemmin ajattelin, että aina on parempi yrittää, tehdä hoitoja ja mennä eteenpäin, kuin pitää taukoa hoidoista. Nyt tuntuu että on PAKKO pitää taukoa tän jälkeen, jos ei vieläkään onnistuta. Ei vaan jaksa, ei pysty, sydän ja mieli ovat epäonnistuneiden hoitojen takia niin vereslihalla, että kirvelevät kivut on käyneet kovemmiksi kuin taustalla jyytävä, tukahduttava lapsettomuuden tuska.

Varasin keskusteluajan myös klinikalle, meni vaan useamman viikon päähän, niin että tän PASinkin tulos on selvillä....toisaalta pettymyksen varalta se tuntuu siintävän kalenterissa kuin pelastava viimeinen oljenkorsi.

Vaan nyt ei auta, mennään eteenpäin, onneksi mielialat ei vaikuta alkioihin pakksessa, eikä sen kiinnittymiseen!!!