ISO kiitos Aada-Karoliinalle ja Haikkikselle kommenteista!

Yksi painava syy blogin perustamiseen on se, että saa purkaa näitä asioita, ja ihanaa etä saa tukea!
En ole pystynyt kellekkään ystävilleni oikein puhumaan asiasta, sen verran arka aihe. Oon ehkä aina ollut sen tyyppinen etten ole omista asioista paljon muille puhunut, varsinkaan jos on ollut ongelmia. En tiedä löytyiskö joku diagnoosi tälle...:) Mä oon meidän perheessä se "ahkera ja menestyvä, jolla on asiat kunnossa"...
Jopa oman, rakkaan miehen kanssa on vaikea puhua näistä asioista, vaikka se onkin tosi ihana ja käsittelee asioita tosi kypsästi! Rupeen aina itkemään ja meen lukkoon...

Useimmilla ystävilläni on oma perhe, tuntuu etten viitsi "vaivata" tai häiritä heidän onneaan omilla valituksillan. Siskoni sai vähän aikaa sitten vauvan. Ennen sitä olimme tosi läheisiä, puimme yhdessä ilot ja surut. Koko siskon raskauden ajan ja vauvan syntymisen jälkeen olen arkaillut soittaa sille, ja käytännössä yhteydenpito on jäänyt vähille.  Tosi ikävää siskoa kohtaan, en pystynyt ollenkaan iloitsemaan hänen raskausuutisistaan eikä ollut voimia seurata hänen raskauttaan! Ja vauvan syntymisen jälkeen tilanne ei ole helpottanut. Jos puhelusta tulee vain paha mieli, ei tee mieli soittaa.
Ihmetyttää miksi sitä ei pysty laittamaan omia tunteitaan sivuun ja olemaan toisen puolesta onnellinen! Kai se oman lapsen kaipuu on vaan niin suuri tunne...

Toivon että kirjoittamalla omia tuntemuksia auki täällä blogissa, osaisin paremmin käsitellä meidän lapsettomuutta enkä tuntisi niin suurta surua toisten iloisten tapahtumien äärellä!