Välillä on aivan varma että tunnistaa töissä, naapurustossa ihmisiä ja aavistaa heidän olevan tahattomasti lapsettomia, käyvän läpi tätä kriisiä. Ilman sanoja tai vihjaisuja.

Onko se jokin tietty asenne elämään, perheeseen, eleet, ilmeet, en tiedä.
Merkkejä ahdistuksesta ja surusta, lapsen kaipuusta?
Lapsettomuus on niin kova tabu nykyään. Sitä on vaikea myöntää itselle, saatika muille. Suurin osa meistä varmasti kärsii vain sisäänpäin käpertyneenä.

Sitten seuraavaksi miettii, tunnistavatko he saman sinussa?  Näkyykö lapsettomuus päällepäin, olemmeko merkittyjä surussamme?
Itse olen huomannut muuttuneeni, elämääni ja asenteisiini on tullut tietty alistuneisuus, että kaikki ei menekään niinkun suunnittelin vaikka kuinka ponnistelen. Ehkä se juuri näkyy päällepäin?